Poika on ollu nyt jotai kuukaude armeijassa. Eikä tää oo ollu nii vaikeeta ku kuvittelin sen olevan. Mulla on iso ikävä sitä, mutta toisaalta tykkään olla yksin. Pysytn keskittyy paremmin itteeni ja siihe et missä mennään.

Ärsyttää toisaalta kun on niin paljon aikaa miettii asioita. Mietin kaikkee tyhmää mitä oon tehny ja satuttanu niillä teoilla ja sanoilla toisia, mietin mun entistä suhdetta, mitä siitä puuttu jne.En haluis miettii entistä, mutta on niin paljon asioita jotka me vaan jätettiin auki, niin paljo kipua josta ei pystyny puhuu toiselle jne.

Oon kyl onnellisin ikinä nykyisessä suhteessa. En halua toistaa samoja virheitä mitä oon edellisessä suhteessa tehny. Toisaalta tuntuu ettei oo vaaraakaan et ne toistus. Me ollaan parhaita kavereita keskenään ja ei oo asioita joista ei pystyttäis puhumaan.