Välillä ottaa aika pahasti aivoon kuinka porukat voi päättää meijän asioista noin vaan.
Niin se on meijän perheessä aina ollut.
Tännekkin ku muutettiin puolvuot sit niin ne ilmotti viikkoo aikasemmi et asia on niin et seuraaval viikol muutetaan eikä asiasta sen suurempia keskusteluja käydä.
Nyt ei oo kyse muutosta luojan kiitos, mutta isosta asista kuiteskin.
En tarkota sitä et niitten pitäis totella meijän mielipiteitä. Oonhan vasta 16 enkä ymmärrä paskaakaan niitten mielestä oikeesta elämästä, mut se ees et keskusteltais asioista ennen kuin ne yhtäkkii vaan pläjäyttää uutisensa meijän kuullen.
Haluisin et meijän mielipiteillä ois enemmän sanansijaa.
Mutta asiasta toiseen. Tänään aamulla äiti sano ettei mua uskaltais muka päästää opiskelemaan muualle.
Kysyin et haluisko ne jättää mut kolmekymppiseks saakka kotii elämään niitten siivel. Ajatuski siitä et olisin viel parikymppisen koton oottamassa ruokaa pöytään naurattaa ja samalla itkettää.
Voi jumankeuta. Aatelkaa nyt rakkaat vanhemmat vähän.
Mut on tarkotettu omilleen ja oon oppinut huolehtimaan ittestäni jo ihan tarpeeks hyvin. Enhä mä moneen vuoteenkaan oo teijän oottanu tekevän mulle ruokia valmiiks, huolehtimaan mun pyykeistä, siivoomisesta jne.
Vai luuletteko etten pärjää ilman tuttuja tai ihmisiä joille en voi asioitani kertoa?
Ei kuule siitäkään mitään huolta. Teijän ansiostahan mä oon saanut semmosen luonteen etten välitä vittuukan onko tuttui ihmisiä ympärillä.
Miten te muuten luulette mun saanneen kaveripiirini tässä muuttokierteessä?
Nyhjäämällä jossain nurkassa ja oottanut muitten tulevan mun luo. Ei kiitos, ei oo mun tapasta.
Pelkäättekö etten pärjää jos en pääse kertomaan asioistani teille.
Miettikääpä uudestaan. Milloin oisitte kuulleet mun omia asioitani teille kertovan? Oon oppinut pitämään ihan tarpeeks hyvin omat asiat ittelläni, eikä mun tarvii teille avautuu jos mulla menee huonosti. Enhän mä oo sitten ekaluokan jälkeen omista suruistani teille puhunu. Te ootte mulle aina kertonut milloin mulla menee huonosti, ja yleensä nekin arvaukset on mennyt päin mäntyä, oonhan niillä hetkillä ollut melkeinpä elämäni huipuilla.
Ettekö oo tajunneet et silloin kun hymyilen eniten ja vastaan teijän kysymyksiin että mulla menee tosi hyvin, oon surullisempi kuin koskaan.
Anteeks, mutta en yleisestikkään kavereillekkaan tunteitani näytä, paitsi harvoille niin miksi sit mun teille tarviis.
Vai pelkäättekö et musta tulee nisti ja jakorasia? Niinkö paljon te luotette muhun? Luuletteko että menetän järkeni heti kun pääsen oman pihan ulkopuolelle?
Ei oo mun tapasta olla riippuvainen ihmisistä. Oon riippuvainen seikkailuista, ilon tunteesta ja siitä et saan hetkellisesti jonkun lähelleni.
Se ei tarkota ettenkö rakastais teitä. Rakastan teitä paljon ja kunnioitan teitä varmaankin eniten maailmassa, mutta kultarakkaat älkää huolehtiko.
Oon elänyt jo monta vuotta omillani jos ette oo sattunut huomaamaan.
Huah. Olipa rentouttavaa saada sanottua noi kaikki vaikka tiedänki et äiti ja iskä ei käy tätä lukee ikinä.
Ootan syksyä paljon. Tarviin uutta porukkaa ja paljon porukkaa ympärilleni.
Se Paavopoika sano et voisin kesäl ainaki jokski aikaa tulla sille hengailee. Tai no lähinnä meillä oli puhetta koko kesästä, mut ohan mullaki kesätöit ja jos se menee yliopistolle niin ei paljoo aikaa jää.
Sehän muute asuu samas kaupungis ku mihin oon syksyl muuttamassa.
En tiiä ollaanko silloin enää samois porukois, oon meinaan välillä aika helvetin sitoutumiskammonen ihminen, mutta tuntuu hyvältä tietää et nyt kuletaan yhessä.
Ylihuomen sen luo. Saatan jäädä kaheks yöks ku aika paskasti dösii kulkee, mut en usko et se meitä haittaa. Päinvastoin.
Ke siis soveltuvuuskokeet.
Niin se on meijän perheessä aina ollut.
Tännekkin ku muutettiin puolvuot sit niin ne ilmotti viikkoo aikasemmi et asia on niin et seuraaval viikol muutetaan eikä asiasta sen suurempia keskusteluja käydä.
Nyt ei oo kyse muutosta luojan kiitos, mutta isosta asista kuiteskin.
En tarkota sitä et niitten pitäis totella meijän mielipiteitä. Oonhan vasta 16 enkä ymmärrä paskaakaan niitten mielestä oikeesta elämästä, mut se ees et keskusteltais asioista ennen kuin ne yhtäkkii vaan pläjäyttää uutisensa meijän kuullen.
Haluisin et meijän mielipiteillä ois enemmän sanansijaa.
Mutta asiasta toiseen. Tänään aamulla äiti sano ettei mua uskaltais muka päästää opiskelemaan muualle.
Kysyin et haluisko ne jättää mut kolmekymppiseks saakka kotii elämään niitten siivel. Ajatuski siitä et olisin viel parikymppisen koton oottamassa ruokaa pöytään naurattaa ja samalla itkettää.
Voi jumankeuta. Aatelkaa nyt rakkaat vanhemmat vähän.
Mut on tarkotettu omilleen ja oon oppinut huolehtimaan ittestäni jo ihan tarpeeks hyvin. Enhä mä moneen vuoteenkaan oo teijän oottanu tekevän mulle ruokia valmiiks, huolehtimaan mun pyykeistä, siivoomisesta jne.
Vai luuletteko etten pärjää ilman tuttuja tai ihmisiä joille en voi asioitani kertoa?
Ei kuule siitäkään mitään huolta. Teijän ansiostahan mä oon saanut semmosen luonteen etten välitä vittuukan onko tuttui ihmisiä ympärillä.
Miten te muuten luulette mun saanneen kaveripiirini tässä muuttokierteessä?
Nyhjäämällä jossain nurkassa ja oottanut muitten tulevan mun luo. Ei kiitos, ei oo mun tapasta.
Pelkäättekö etten pärjää jos en pääse kertomaan asioistani teille.
Miettikääpä uudestaan. Milloin oisitte kuulleet mun omia asioitani teille kertovan? Oon oppinut pitämään ihan tarpeeks hyvin omat asiat ittelläni, eikä mun tarvii teille avautuu jos mulla menee huonosti. Enhän mä oo sitten ekaluokan jälkeen omista suruistani teille puhunu. Te ootte mulle aina kertonut milloin mulla menee huonosti, ja yleensä nekin arvaukset on mennyt päin mäntyä, oonhan niillä hetkillä ollut melkeinpä elämäni huipuilla.
Ettekö oo tajunneet et silloin kun hymyilen eniten ja vastaan teijän kysymyksiin että mulla menee tosi hyvin, oon surullisempi kuin koskaan.
Anteeks, mutta en yleisestikkään kavereillekkaan tunteitani näytä, paitsi harvoille niin miksi sit mun teille tarviis.
Vai pelkäättekö et musta tulee nisti ja jakorasia? Niinkö paljon te luotette muhun? Luuletteko että menetän järkeni heti kun pääsen oman pihan ulkopuolelle?
Ei oo mun tapasta olla riippuvainen ihmisistä. Oon riippuvainen seikkailuista, ilon tunteesta ja siitä et saan hetkellisesti jonkun lähelleni.
Se ei tarkota ettenkö rakastais teitä. Rakastan teitä paljon ja kunnioitan teitä varmaankin eniten maailmassa, mutta kultarakkaat älkää huolehtiko.
Oon elänyt jo monta vuotta omillani jos ette oo sattunut huomaamaan.
Huah. Olipa rentouttavaa saada sanottua noi kaikki vaikka tiedänki et äiti ja iskä ei käy tätä lukee ikinä.
Ootan syksyä paljon. Tarviin uutta porukkaa ja paljon porukkaa ympärilleni.
Se Paavopoika sano et voisin kesäl ainaki jokski aikaa tulla sille hengailee. Tai no lähinnä meillä oli puhetta koko kesästä, mut ohan mullaki kesätöit ja jos se menee yliopistolle niin ei paljoo aikaa jää.
Sehän muute asuu samas kaupungis ku mihin oon syksyl muuttamassa.
En tiiä ollaanko silloin enää samois porukois, oon meinaan välillä aika helvetin sitoutumiskammonen ihminen, mutta tuntuu hyvältä tietää et nyt kuletaan yhessä.
Ylihuomen sen luo. Saatan jäädä kaheks yöks ku aika paskasti dösii kulkee, mut en usko et se meitä haittaa. Päinvastoin.
Ke siis soveltuvuuskokeet.
Kommentit