Töissä on ollu tosi mukavaa, mut aamusin on aina vaikeinta lähteä.
Vaikka tiiän et tulee kuiteski mukava päivä niin mun pitää pakottaa itteni lähtemään.

Eilen viellä yli kahteentoista ex puhu kaikkee kuinka se on nyt pilannu kaiken ku anto meijän joskus erota. Mut on sillä jätkällä pokkaakin. Pystyy myöntämään et tykkää toisesta vaikka ties mun olevan varattu.
Mut oikeesti se taitaa elää vaan puuttes vaikka mun sitä sille sanoes se vastas et ei liity yhtään fyysisiin tarpeisiin sen tykkäämis lurittelut.

Ois voinu mennä pelaa kavereitten kaa lentist mut en jaksanu ollenkaan. Väsyttää.

Ikävä poikaa. Ja puhuminen sen kanssa lisää vaan sitä. Eli mulla on koko ajan kasvava ikävä.
Miks molemmilla on töitä ja viel yli 100 km päässä toisistaan? Kaikki varmaan tietää miltä tuntuu kun haluis päästä viettää parhaankaverin kanssa aikaa ja se ei onnistu.
On mulla kyl niitä kaks muutaki hyvänhyvää kaveria ja monia semmosia joitten kaa vois viettää vapaa-aikaa mut ei se ihan sama asia oo. En mä saa niitten kaa aikaa viettämäl ja juttelemal puhuttua samoja asioita ja samaa onnellisinta oloa sisälleni.
Onneks viikonloput pystytään viettää yhes ja syksyl sit niin paljo ku halutaan. Ja viellä lisääki.

En haluais olla tällein riippuvainen mut näköjään oon. Ens kesänä ku se lähtee armeijjaan niin saattaa tulla vaikeeta. Tosin eihän sitä tiedä et toimiiko meijän juttu enää silloin yhtä hyvin, eikä pitäis sitä miettiikkään.