Tuntuu et hurruuttelen menemään ajattelematta mitään. Tai no ajattelematta seurauksia.

Mä kaipaisin tukea ja turvaa. Ja koska tällä hetkellä tuntuu etten sitä saa ihmiseltä jolta kuuluis saaha, etin korviketta huomaamattakin. En haluis myöntää itelle sitä, mut pakko kai se vaan on myöntää. Ja tästä tulee koituu ongelmia niin kuin se poika itekki sano. JA MITÄ MÄ OON TEKEMÄSSÄ TILANTEEN HYVÄKS?! En näköjään mitään. Annan vaan asioiden tapahtua ja oon menossa suoraan päin seinää. Mä vaan oon niin turta tän tilanteen vuoks, että tuntuu etten vois mitään tehdä. Mua satuttaa ja satutan sitä näköjään sen takia. Tai jotain muuta. En ymmärrä itteeni..

Ei pidetä kunnolla yhteyttää. Ei olla nähty pariin päivään. Koulussa kysytään miten meillä menee. "joo kiitos kysymästä, ihan hyvinhän meillä" Ja paskat.