On sit lievästi sanottuna pikkusen ironinen olo ton mun viime kirjoruksen jälkeen. Mun elämä ei oo yhtään tasapainossa vaikka niin luulin pari päivää sit.

Mä en tiiä et oonko mä vahva ihminen. Ainaki yritän olla. Tai no annan sen vaikutuksen että oon vahva. En mieluiten päästäis ketää näkemään mua tän panssarin alta. Ihmiset kun olettaa mun olevan vahva, tuottaa näköjään ongelmia. Mun oletetaan olevan nyttenki vahva ja fiksu. MUT MITEN MÄ VOIN OLLA VAHVA JOS OON NIIN RIKKI???? Sanooka mulle et mä pystyn olemaan vahva. Sanokaa et kyl mä kestän. Sanokaa että kaikki on hyvin eikä mitään oo tapahtunu. Sanokaa mulle etten mä joudu nyt luopumaan. SANOKAA.

Aattelin et pystyn tänki kirjotuksen kirjottaa ilman tunteita ja kertomaan ne faktat ilman suurempia purkauksia. Mut mä oon niin rikki etten pysty. Tällä hetkellä tuntuu ettei kukaan oikeesti pysty ymmärtämään tätä kipua.

Mä kirjotin tän seuraavan tekstin aamulla muistiin kännykkään ku lähin kävelee vastakkaiseen suuntaan ku Poika. Ja sillon jos mun olo oli tommonen niin arvatkaa kuinka monta kertaa se on parempi nyt..... Sillon en viellä tienny et muutki asiat alkaa kaatuu niskaan. Mut nyt tiedän. : "Mä petyin rakkauteen. Tai itteeni. Oon saannu viettää puol vuotta mun elämän ihaninta aikaa. Ja sit yht´äkkiä jotain katoaa. Nyt mua itkettää ja tekee mieli huutaa, miks kaikki ei oo niinku ennen, miks tän kaiken piti tapahtua mulle. Oon niinku pieni lapsi jolta on viety tikkari."

Kolme tuntia tosta kirjotuksesta myöhemmin mä oon käärimässä särkyviä tavaroitani sanomalehteen ja itken. Itken niin paljon et meinaan unohtaa hengittää. Sain ensimmäisen muuttolaatikon valmiiks.

Jep. Muutto tän kuun lopussa. Tänään sain tietää. Enää viis päivää oon mun koulussa. Sen jälkeen mulla on kaks tet viikkoo ja sit mä oonki jo ilosesti muuttanu toiselle paikkakunnalle. Joku on painanu mun elämän kohalla kaks kertaa Ctrl alt delete.