Myonlyone oli siis tääl pari yöt ja meillä kun oli turnaus su (tosin en tietty jalan takia pelannu) niin menin sielt sit sille yöks. Ja tulin tänä aamuna takas tänne.
Näin viikonloppun kaikkia kivoi ja tänää kerkesin nähä yhtä sulosta poikaa ja jutella. Viellä sulosempi se oli kun halas mua ennen kun nousin bussii.<3

Huomen meen sinne ortopedille tai jollekki.
Bussis mietin et mitä mä sit teen jos joudun tähystysleikkaukseen. Alko pelottaa, itkettää ja koko päivän olin vähä omis mietteis.
Kävin kuiteski tänää salil ja lentiksessä vaikka tuntu et kuolen. Polveen sattu niin paljo et tuntu ettei enää jaksais yrittää olla vaan niin semmonen mitä oon.
No kestin sen enkä viittiny kellekkää mainita asiasta. Ne vois kuvitella et oon vaan siel säälinkerjuu reissul.
Ja tietysti ois joku kysynyt et mitä teen siel jos mul on polvi ihan paskan.
Ei ne voi ymmärtää ne ei oo mä.
Tää tilanne on ollu jo puolvuot päällä enkä oo yhtää semmonen et jäisin vaan paikoilleen ja ruikuttaisin.
Tänään tiesin et siitä tulis normaalia vaikeempaa.
Mut entä jos tänään oli viimenen kosketus palloon kunnolla pitkään aikaa? Siis lääkärinmääräyksien mukaan.
Vaikka mua pelottaiski se tähystys niin en toivo mitään muuta kun sitä.
En jaksais enää.
Äiti on monta kertaa tänää sanonu mulle et mun pitää olla huomenna lujana ja etten sais vähätellä mun kipuja.
Se tietää et oon luonteeltani semmonen kun lääkärissä kysytään tai joku muu kysyy et sattuuko paljon niin vastan et ei nyt varsinaisesti.
Äitikää ei tiiä mun oikeeta kiputilannetta.
Kävelläkkää ei aina jaksais ja pelottaa et millo siin tapahtuu jotain radikaalia.
Tiiän et huomen pitää kertoo totuudenmukasesti, mutten voi mitään sille etten pakosti pysty.
Ja jos en pysty niin en saa asianmukasta hoitoakaan.

Poika siis Entinen otti yhteyt täs yks päivä ja kyseli kuulumisia ja semmosta.
Olin ihan nukahtamaisillani etten kerenny alkaa hyperventiloimaan, mut lähel oli. Sydän sano TUMTUMTUM..

Miks meistä ei ollu siihen?