Täällä on ihanaa. Kaikki on sitä mitä mä haluun, mut kuiteski tää ilta on menny itkiessä.

Siskojen kanssa olin aamupäivän.
Joskus kahentoista aikaan sit menin mummille.
Olin siellä tosi monta tuntia. Iltaan asti.
Se kerto kuinka on nähny unta et se kuolee kohta ja kuinka se haluis nähä viel poikasa (mun sedän jonka oon nähny vaan kerran) kerran ennen kuolemaansa ja sen lapset. Se ei oo nähny niitä 15 vuoteen.
Koska mun setä ei haluu jostain syystä pitää yhteyttä mun mummiin, ja mun mielestä se on hirvein teko mitä voi tehä vanhemmilleen.
Mä en sinäänsä noista puheista pelästynyt.
Se vaan muistutti mulle mieleen et mummin kuolema minä hetkenä tahansa on mahdollista.
Se on jo niin vanha. Reilusti päälle 80.
Jotenkin se iski vahvempana mun tajuntaan kuin koskaan ennen.
Mä rakastan mummia.
Yritin olla sen luona vahva kun se puhu noista asioista enkä halunnu et se näkee mun kyyneleet.
Sillekkin ois tullu vaan turhasta paha olo.

Nyt täällä en vaan oo voinu pidättää niitä, mut joo. Tää on elämää eikä siinä voi aina voittaa.

Poikaki eli ex äske jotain kyseli mitä teen nyt huomen ja näin.
Sanoin et oon hesas ja sit se vaan jotai paskaa et kuinka ois kiva nähä joskus.

En tiiä miks se tekee tän meille. Se ei kun satuttais vaan molempia lisää.
Liikaa tunteita jotka pitäis tappaa. Eikä aika oo vielä ainakaa tappanu niit meijä välilt.
Ja se satuttaa mua jo nyt kun tiiän etten voi sanoo et haluisin nähä sen myös oikeesti.

Mut kyl tää tästä. Huomenna on varmaan jo parempi päivä.