Vähä tuntuu hassulta. Yli puolvuotta totuin viettää kaikki vapaat viikonloput poikaystävä luona. Ja normaalisti jäin yökski. Ja viikolla kävin monesti ja saatoin myös jäähä yökski. Poika oli aina niin sulonen kun mulla oli turnaus pitemmällä. Heräs lauantai aamuna jo viiden aikaan vaikka illalla aina sanoin että se voi jäädä nukkumaan. Ja silloin ainaski alko päivä hyvin ja peli kulki ilosesti. Näissä tilanteissa mulla siis oli turnaus jossain kauempana niin piti lähteä aikasin.

Ja nyt siis tuntuu hassulta kun ei tiiä mitä tekis.

Enää me ei tehä kirpeessä pakkasyössä kävelyjä. Enää me ei mennä sen mummin luokse kuulemaan hassuja juttuja. Enää en mene niille eikä sen iskä pörrötä mun hiuksia ja kysy: "mitäs pikkunen". Enää en vietä aikaa sen sukulaisten kanssa nauraen. Enää se ei ota mua syleilyynsä, paina huulia mun otsalle ja sano rakastavansa mua. Enää me ei naureta hassuille jutuille. Enää mä en kutita sitä jalkapohjista jotta saisin hereille. Eikä se enää leikkimielisesti suutu mulle ja kaappaa mua viereensä. Enää sen äiti ei tuu meille kertoo minkälaiset korut aikoo ostaa meille. Enää ei koirat hypi mun päälle ku astun niille. Enää ei lähetä soutaa hetken milelijohteesta. Enää ei tehä niitä kaikkia hassuja juttuja.

Ymmärrätte varmaan että on ihan tyhjä ja outo olo.

Tulin hyvin juttuun sen perheen kanssa. Ne otti mut maailman parhaiten vastaan. Sen sukuki otti mut mahottoman hyvin vastaan. Ja viihyin tosi hyvin niitten kanssa. Mut haluttiim esitellä koko niitten suvulle joten niin mä niihin tutustuinkin. 

Ja sitten viellä se että poika rakasti mua niin paljo. Suhteen alussa pelkäsin etten vois ikinä antaa ees pientä osaa siitä mitä se mua kohtaan tuntee niin takasin sille. Mut mä pystyinkin. Rakastuin kunnolla. Meijän suhe oli kuin mikäkin unelma. Mutta ymmärrän myös mistä syistä se ei kauempaa kestäny. Vaikka en ois muuttanu pois niin meillä ois ollu ongelmia pitää suhetta pystyssä. Muutto oli vaan viimenen tikki kaikelle. Ei viimenen tikki meijän rakkaudelle vaan suhteelle.

Tyhjä olo ja ikävä. Mutta tiedän ettei voitais enää palata entiseen. Liikaa alko tulla erottavia asioita ja ihmisiä meijän väliin. Ja rakkaus ei ollut meillä viellä niin vahvalla pohjalla et oltais kestetty ne koettelemukset.

Mulle on tapahtunu parin viikon sisällä niin paljon. Tasan kaks viikkoo sit olin Pojalla yötä. Seuraavana aamuna sain tietää muuttavani pois. Tieto siitä et joudun eroon maailman ihanimmista ystävistä ja ihmisistä oli vaan niin kova pala. Ja pojalle kerroin asiasta. Poika ei suostunu uskomaan. Pari päivää siitä niin päätettiin erota. Ja erosta heti seuraavana päivänä (eli tasan viikko sit) muutettiin tänne uudelle paikkakunnalle. Kaikki tapahtu liian nopeasti ja mun on vaikee käsitellä sitä. Kirjottaminen auttaa jonkin verran.

Ja mun ois aika mennä elämässä eteenpäin eikä jumittaa tohon entiseen. On paljon ihmisiä johon pidän ja tuun pitämäänkin yhteyttä tästä muutosta huolimatta. Ja jotkut saattaa tulla käymään täällä. Niin kuin ujoja pusuja mulle antanut poika. Mutta tuun erkaantumaan kaikesta entisestä aika paljon. Ihmiset alkaa käydä vieraiks. Täällä on uudet ympyrät ja ihmiset. Nyttenkin on paljon uusia kavereita ja parin kuukauden päästä oon jo alkanut kunnolla unohtamaan entisen. Olo tuntuu haikeelta ja tyhjältä