Oon eksyksissä. En oikein tiiä mitä mun pitäis tehä asioiden ja läheisten ihmisten suhteen.

Tää pieni tyttö on siis pyörällä päästään.
Kaipaan lohduttavaa syliä ja parantavia sanoja. On mullakin tunteet.

Tänäänki istuin luokassa hetken koepaperi naaman eessä ja meni viis minsaa niin ovi sulkeutu mun peräs.
Tuntuu ettei vaan jaksais kiinostaa ja ajatella tommosia asioita.

Ja välillä taas kaihertaa iso ikävä. Eile varsinki ku kävin siel koulul, iski naamaa vasten ne kaikki hetket niitten ihanien ihmisten kanssa.
Onneks pääsen käymää harkois vähintään kerran viikos ja vietän viikonloput siel kavereitten kanssa.

Ja vaikka piän näistä ihmisistä täällä ihan hurjasti, niin en voi olla toivomat et kaikki ois samal taval kun ennen.
Se hyvä puoli täs on ettei kukaan tunne mua tääl kunnolla eikä mul oo velvollisuutta kertoo omista asioista enempää miltä tuntuu.
Haluisin sulloo kaiken musta muitten ulottuvilta. Ja haluan kätkee jokaisen kyyneleen ja surun hetken näiltä.