Mä en voinnu muuta ku itkeä. Itkin, itkin, itkin. Miks pojan joka osaa olla maailman ihanin, pitää käsitellä meijän eroa sillä tavalla mitä se nyt tekee. Tiedän. Siltäki katos aika paljo maata jalkojen alta. Ehkäpä enemmän kuin multa. Jos se vaan on mahollista. Se oli meistä se joka halus suunnitella yhteist tulevaisuut ja oli jo valmis suunilleen häitäki miettimään. Mä halusin myös unelmoida ja suunnitella. Mut en uskaltanu täysil, koska pelkäsin just sitä et kui paljo tulee sattuu ku unelmat ei toteudukkaan pakosti.