Tänään oli jo ees vähän ilosempi päivä. Iskän iso vanha villapaita päällä oli ees vähän turvallisempi olo.
Pitkin käytäviä juoksenneltiin kaverin kanssa ja lauloin  "pikku matin autosta on kumi puhjennu".
Sit taas kun meni tunneille tuntu et kuolen.
Ei ollu taaskaan mitään tekemistä, tai no kai sitä jotain tehtäviä ois ollu mut mitä ne mua hyödyttää? Joko mä osaan ne asiat tai sit ei vois kiinostaa vitun vertaa.
Huono asenne tiiän.
Turnaus vaihtukin kotiturnaukset enkä niin paljon tykkää siitä, meinaan tutut tuo mulle aina paineita.
Taidan mennä viikonlopuks kaverille.
Tänää soitin ja sanoin et voisin tulla niin se sano siitä vaan. Muahan pietään niitten perheessä kuin niitten omana lapsena.
Mun mielest se on kiva kun tiiän, et mulla on aina paikka mistä mua ei käännytetä pois.
Sen vanhemmathan ehotti et oisin voinut muuttaa niille ja asua loppu vuoden jos tost muutosta ois tullu mulle isompia ongelmia.
Eihän siit sinällään kovin tullu. Eka olin melkein viikon poissa koulusta ja kieriskelin itsesäälissä, joka oli todella säälittävää.
Life is life.
Mun jos jonkun pitäis se jo tietää.

Äiti tuli kotiin tänään pieni lahjapaketti kädessä, jonka sisällä oli kaks kaulakorua mulle.
Ne on tosi kauniita molemmat.
Toinen koru oli mun ristikoru jonka mun ois pitänyt saaha yli puolvuotta sitten.
Ei se kyl sinäänsä haitannut että sain vasta nyt.
Ja toinen oli ehkä kaunein näkemäni sydänkaulakoru.
En ollu saanu tätä ennen elämässä kuin yhen korun joten oli niinki kiva.
Enkä yleensä saa mitään lahjoja muutenkaan vanhemmilta, en ees aina synttäreinä, mut oon tottunu siihen.
Ei sitä lahjojen varaan voi elämäänsä rakentaa.
Nyt kun sain kakski korua kerralla tuntu samalla et onko se jonkunlaista lahjontaa tän mun vaikeen kotitilanteen hyvittämiseksi.
Halasin kyllä äitiä monesti, koska se oli nähnyt mun eteen vaivaa enemmän kuin moneen vuoteen.

Vetelen muuten kipulääkkeitä koko ajan yliannostuksella, mutten vaarallisen paljoa.