Nautin täällä olosta enkä haluais lähteä kotiin loppuviikost.

En oo nähny vielä yhtään kaveria. Yhelle ilmotin et tuun ja sanoin epämääräsesti, että soiteltais. Tiedän etten kuiteskaan soita sille.
Muille en ees oo jaksanu ilmotella. Välillä iskee huono omatunto. Ne meinaan monesti lähettää viestii kuinka ois kiva jos tulisin ja jos nähtäis.
Mutten vaan jaksa. Niitten kanssa on hauskaa kyllä, mut me ollaan nykyään niin erilaisia.
Se että ollaan oltu joskus kolme vuotta sitten hyvänhyviä ystäviä ei tarkota mulle et jaksasin yrittää pitää ystävyyttä kunnolla yllä. Ei me nähä muutenkaa kun vaan pari kertaa vuodessa ja nyt en jaksais nähä pariakaan.
Ne ajat jolloin olin niitten kanssa hyviä ystäviä oli ihanan sulosia aikoja, mutten halua sekottaa sitä nykypäivään. Se jos meijän ystävyys ei enää toimi samalla tavalla tai etten viihy niitten kanssa niinkuin ennen alkaa mustata muistoja. En halua et mulle jää niist tyypeist huonoi muistoi. Haluun pitää ne hyvät muistot mitä mulla on jo.

Oon ollu tääl vaan ihan läheisimpie tyyppien kaa ja en saa tarpeeks niitten seurasta.

Nyt on selvinny etten meekkään niitte yhtien mun kavereitte kaa samal kyydil takas.
Saan toisen kyydin. Onneks. En halua ahistus kohtausta ja sitä et mulle vuodatetaan liian vahvoi tunteita.
En pysty meinaan käsitellä niitä. En ymmärrä miks se haluaa nähä mussa jotain niin hyvää et se haluis yrittää, en ymmärrä miks se haluaa kantaa kaikki mun huolet.
Osaan itekkin ja tiedän miten käyttäydyn seurusteltaessa. Se mun käytös osottaa etten oo yhtään valmis vakavaan seurusteluun. Satuttasin vaan ja se on semmonen ihminen jota tulisin todennäkösesti satuttamaan paljon, kaiken tän aikasemman lisäks.
Se ei kestäis sitä enkä mä kestäis sitä et siihen sattuu jonkun paskan takia.