Huomenna meen kouluun. Näin oon päättäny.

Saatan olla viikonloppuna menos yhelle pojalle. Sille pojalle josta oon aiemmi puhunnu. Mut menisin kaverimieles ja jäisin yöks. Se vaan et saanko mä piettyy itteni kuris vähä pelottaa. Tiedän ehkä mun ei kannattais mennä. Seuraa vaan väärinkäsityksii. Mut nyt on semmonen olo et tekis mieli tehä jtn repäsevää. Ja kai se olis samalla jonkilaine hyvitys ku peruin sen eppujen keikan.

Mut sit taas on tämä yks poika josta välitän oikeasti. Ja tää poika eilen sano et ikävähän tässä on jo kerenny tulla. Sanoin samoin. Ja tää poika haluis nähä vkl:puna. Ja mäki toisaalta haluisin nähä sen. Mua vaan pelottaa et se meijän näkeminen johtais johonki. Ja muutenki ku ollaan pari vuotta nähty palostikki melkeinpä päivittäin. Ja nyt ei enää oo semmosta mahollisuutta. Se muuttaa kaikkea paljon.

Ja mä en oo valmis uuteen seurustelusuhteeseen. Jumitan viellä mun Pojassa. Ja Poika taitaa jumittaa mussa. Rakkaudelle ei kai voi mitään, mut must tuntuu et mä ainaki haluun kieltää sen iteltä. Vaikka erottiin hyvissä väleissä ja rakkautta vannoen niin nyt tuntuu etten haluis paljastaa sitä rakkautta enää. Tulee ihan semmonen olo että ollaan totaalisesti epäonnistuttu. Ei pärjätty rakkauden voimal. Eilen Poika alko kyselee että olenko kiinnostunut täällä jostain pojasta. Sanoin suoraan että en. Kysyin pojalta vastakysymyksen et onkos se ettiny mun tilalle jonkun. Se sano et ei. Sen jälkee kiusallinen hiljasuus. Toi tais olla se myöntämisen esiaste. Alle kaks viikkoo sit sanoin ero tilantees rakastavani sitä, mut nyt piilotan kaikki sanat jottei kukaan niitä löytäis.

Ja mua pelottaa ku tuun satuttaa toisia pelkästään sen takia että oon vähän kiinnostunut. En meinaan pysty mihinkään vakavaan pitkään aikaan. Ja ei mun pitäiskään pystyä. Miks mulla on sit niin levoton olo? Haluan jotain mitä en voi saada.