Itkuhan sitä nyt illalla pääs. En haluis olla näi yksin. Ja toisaalta haluisin pystyä olla yksin. En viitti pojalle valittaa, ensinnäkää siks etten yleensä ikinä kerro muille jos on paha olla enkä haluu valittaa. Ja toiseks haluun et se nauttii ajastasa tuolla, eikä vaan mieti kuinka mulla on paha olla. Onneks enks viikoks tulee seuraa.

Outoo kun ollaan laitetaan pojan kanssa yleensä ruokaa monta kertaa viikossa, ja nyt ku mä oon yksin täällä niin en muista syyä/ ei tee mieli laittaa ruokaa yksin. Joten tänäänki illal tajusin etten oo syöny yheksää tuntii mitää ja sillon ku söin aamupäiväl nii söin vaa leipää.