Välillä tulee outo olo.
Oon niin erilainen kuin mun muut kaverit tääl.
Ehkä aina oon ollut liian poikamainen ja ronski joissain asioissa.
Enkä voi ymmärtää turhanpäivästä huolta omasta ulkonäöstä ja muista pikkuasioista.
Asiat menee miten on mennäkseen turha stressata.
Taitaa johtua mun suhtautuminen siitä et mulla on ollut suurempiakin asioita mietittävänä.

Mummi kysy silloin pari viikkoa sitten et eikö mun nuoruus oo menny pilalle muuttamisen takia ja et miten mä oon kestäny noi kaikki muutto jutut.
Vaikka en oo kellekkään tätä sanonut niin oon oman pääni sisällä sitä mieltä et se on katkera mun vanhemmille et meijän elämästä on tullut tämmöstä.
Sanoin sille et ei täähän on vaan rikastuttanu mun elämää. Oon tutustu moniin kymmeniin ihaniin ihmisiin.
Mun ihan läheisimpiin ystäviin kuuluu nyt joku 20 tyyppii. Niistä yli puolet taitaa olla poikia ja viis vaan tältä paikkakunnalta.
Tiedän et pystyn luottamaan niihin kaikkiin niin hyvin kun ihmisiin pystyy luottaa. Ei ikinä täydellisesti, mutta niin etten oo kuullu niille kertomiani juttuja muitten suista. Ne on pysyny meijän välisin.
Ja vielä monta kertaa enemmän mulla on kavereita joita voin nähdä silloin tällöin vapaa-ajal enkä kyllästy heti.
Joten miten mun elämä ois voinu olla ihan hirveää ja nuoruus pilalla?

Onhan tossa kääntöpuolensa. Ainainen ikävä ja kaipuu jonnekkin muualle ja se kipu kun joutuu pakata kamppeesa ja muuttaa 400 km päähä kavereist. Se et mun ihanin seurustelusuhde on mennyt viime muuton takia pilalle.
Mut toi on pientä verrattuna plussa puoliin.

Onhan mulla viel monta kymment vuot sit vanhempan aikaa rauhottua ja asettua aloilleen