Me ollaan tunnettu kolme vuotta.
Paljon riitoja ei oo meillä ollut ja ne mainitsemise arvoset jotka on ollut on johtunu siitä et mä oon ahistunu siitä et vietettiin niin paljon aikaa yhessä, halusin olla vapaa kaikesta kaveruuden siteistä.
Ne riidatki on jo ohi mennyt. Enää mua ei ahista et mulla on semmonen kaveri jolle uskallan asioitani kertoa.
Joskus vaan halusin olla liian vapaa.

Meijä huumorintaju on vaan niin yks yhteen.

Se on jaksanu mun kaikki vapausjutut.
Se on ainut joka ei mua "ns" hylännyt kun aloin seurustelemaan vakavasti. Se ei olettanu muitten tavoin et mun alettua seurustelemaan haluan kaiken muun sosiaalisen elämän ympäriltäni lakkaavan.
Tosin seurustelun aikana en sille pystyny samalla tavalla asioita kertoa kuin nyt.
Jätin monta juttua kertomatta, kun en halunnu kuulla syytöksiä mun typerästä käyttäytymisestä monia henkilöitä kohtaan.

Tiiän et tiedostamatta ja välil tiedostaen leikin tosi monen ihmisen tunteilla.
Varsinkin poikien.
En voi sille mitään.
Mut sen tunteilla en halua itseni alkavan leikkiä.
Se on tehny mulle niin paljon hyvää, etten halua enkä pystyiskää vaikka haluaisin.

Ystävyys on sitä mitä meijän välil on.


Mulla on ollut kolme perhettä.
Oma perhe, sen perhe ja ex:n perhe.
Enkä ois halunnut ikinä luopua noista yhestäkään.
Exän perheestä oli vaan pakko luopua. Vaikka ollaankin exän kanssa kavereita ja välitän ja tykkään siitä vieläkin tosi paljon ja se must, niin uskon et niin ihania kuin sen vanhemmat onki ja vaikka pidin niitä niin läheisinä, niin ne ajattelee et satutin loppujen lopuks vaan niitten poikaa.
Se on joku vanhempien suojelu juttu lapsiaan vastaan.
Ne halus meijän menevän suurinpiirtei naimisiin, niitten mielestä meijän suhe oli täydellinen joten ne ei taida ymmärtää meijän eroa.
Eli mulla on jäljellä enää kaks perhettä ja ne mä haluun pitää lähellä, enkä halua kadottaa niitä.