Take me away to better day

Katoin tänään ikkunasta ulos ja itkin.
Mietin samalla et kumpa ois joku joka osais punoo mun jokaisen haavan umpeen.
Onkohan edes semmoista tyyppiä?
Etupenkilt kuulu anteeks pyytelyä, mut turha mun on niitä syyttää. Ei ne mulle niitä haavoja oo aiheuttanut.
Tosin ne on ollut joissain osasyynä.

Eilen oli siis ne pelit. Tuli meijän aluemestaruus kultaa, mut eipä se mua hirveesti hymyilyttäny.
Ihan turha keikka mun oli sinnekki lähteä sai vaan pahanmielen aikaan.
Ja samalla tajusin sen oikeen syyn et miks lopetin.
Ne jotkut yrittää olla niin aikuismaisia kuin voi vaan olla. En jaksa semmosta ajoittaista teeskentelyä.
Me kaikki ollaan 15-17 vuotiaita eikä mitään helvetin nelikymppisiä.
Muutenki oon kasvanu ulos siitä porukasta. Ei oo enää kovin hyvä olla.
Pari ihanaa siel on, mut ei muuta.

Pikkubussit ku lähin ja valmentaja huus perää et seuraaval viikol on sit normaalisti harkat ja muu joukkue oli sillei et ois kiva jos tulisin, näytin vaan keskaria.
Puoliks leikillää, mut isommaks puoliks tosissaan.
Mä en tuu siihen joukkueeseen tosiaankaan palaamaan.
Ahisti se et suurinosa kavereist luuli et meijän välillä ei oo mikään muuttunu ja oon yhtä hyvillään niistä kuin ennenki. Ei me olla enää samankaltasia kavereit kuin ennen eikä näil näkymin tulla olemaankaan.

Menin sit yhelle kaverille yöks ja oli ihana kun sen kanssa pystyttiin puhumaan kaikista näistä asioista,
Valvottiin myöhää yöhö ja herättiin tänää vast 12 aikaa.
Saatiin nauraa paljon ja oli hauskaa, mut eipä se ilo riittäny tän hetkiseen tilanteeseen.