Niin monta kertaa tänään kohosi kyyneleet silmiin. En mä voi olla ilman niitä ihmisiä.  Mut mä oon vahva. Mä kestän. En oo ollu kyllä niin vahva että oisin saannut kerrottua muutosta niille. Yhelle ihmiselle kerroin. Ihmiselle jolle oon paljastanu koko pikku elämän ajalta eniten itestäni. Ei mulla oo ennen ollu semmosta kaveria. Mä yritin olla vahva enkä itkeä avoimesti. Jos oisin itkeny oisi hänkin sortunu. Mulla on niin paljon liian rakkaita ihmisiä. En jaksais mut kestän.

Viimestään huomenna kerron Pojalle tästä. Saattaa olla et vaikka rakkaus ei lopukkaan niin meijän suhteelle tulee ainakin taukoa. Mä en jaksa tätä, mut kestän. Toivon mukaan.

Himaa ku tulin tänää niin vaan kaikkea sen koulun esitteitä mulle tyrkytettiin. Tulee hirmu ruljanssi mun valinnaisaineitten valitsemisest ja muista jutuista jotka jää tääl kesken.

Mä oon vahva eli mä kestän.

Tai sit mä vaan kuvittelen.

Mä en oo hirmu innostunu et muutetaan just sinne paikkakunnalle. Siellä asuu eräs henkilö josta oon aiemminki puhunu. Tai no se opiskelee muual mut käy aina välil vkl siel. Ja se ehotti mulle taas viime viikol et nähtäis. Mä sanoin sille et musta tuntuu et meijän pitäis vaan unohtaa kaikki se. Mut kuiteski se sai, mut lupaamaan et suostun nähä sen joskus kaveri mieles. Mä en halua/uskalla nähä sitä enää kaiken sen jälkeen. Mut se paikka on niin pieni et siel me jossain vaiheessa pakostikki törmätään. Eli kannatais hoitaa alta toi et nähtäis. En haluu meinaan mitään kiusallista tilannetta mihinkään kaupan kassajonoon jne.

Viime aikoin mulle on vähä satelemallaki sadellu kaikkea ehotuksia. Ja eilen kun tarpeeks ärsytti niin lupasin eräälle henkilölle et nähtäis parin viikon päästä.

Sydän jyskyttää illalla niin nopeesti etten saa unta. Tuntuu aina et tukehtuisin tähän kaikkeen.