Poika sano äsken ku juteltiin et älä turhaa huolehi tulevaisuutta.
Juteltiin siis siitä ku oon peruspessimistinen ja kaikesta huolimatta mä ajattelen et kuiteski meillekki käy huonosti ja tää ei tuu enää toimii sit ku asun siel.
En voi sille mitään et mua alko itkettämään.

Ei ne kukaan tiedä mimmosta on ollu, ku aina on pettyny kerta toisensa jälkeen. Siis heti ku on kotiutunu uuteen paikkaan ja alkaa tuntuu et ei ikävöi enää joka päivä entiseen ja alkaa olla ihan hauskaakin niin porukat tiputtaa pommin "et joo kahen viikon päästä muutetaa yli 100 km päähän"
En oo oppinut luottaa yhtään tulevaisuuteen. Ja tää heijastuu mun ihmisuhteisiinki.
Ja oonhan mä saannut niissäki kokea pettymyksiä. Ne vaa on kyl ollu täysin mun tekemisten aiheuttamia.

Tää on ainut kerta ku must tuntuu et tää saattais kestää oikeesti jonki aikaa mut ei se pelkoo poista.
Porukatki yrittää mua englantii ängetä nyt vuodeks vaikka oon sanonu et ei enää kiinnosta.
Kai ne pelkää et tuon sit seuraavana keväänä ku koulut päättyy, pennun tuliaisena multa ja pojalta.
Turha pelko. Vaikka oonki lapsrakas niin ei kiitti viellä.