On kahenlaista tykkäämistä tai no paremmin sanottuna varmaan suhteenlaatua. Ainaskin mun kohalla.
Välillä kun tykkään jostain luon sen mielikuvan suurinpiirtein omin voimin. Eli aina kun ei nää sitä tyyppii niin ajattelee kuinka paljon siitä tykkääkään. Sit kun sen näkee hiipii ajatuksiin et tässäkö tää sit oli? Tykkäänkö mä tästä edes oikeesti? Sit heti pari tuntia sen jälkeen kun on lähtenyt toisen luota alkaakin miettiä kuinka kiva kyseinen tyyppi on ja muistaa vaan seurustelun huippuhetket ja mistään paskasta ei oo tietookaan.
Omalla kohalla mun viime suhe oli tämmönen ja vaikka se ero kirpaski, niin oon helvetin onnellinen etten jäänyt tohon oravanpyörään.
Vastakohtana on sitten se et kun ei ole nähnyt omaa kultaansa pariin päivään ja alkaa miettii et onks siinä meijän suhteessa sittenkään sitä jotain? Kannattaako mun varata koko tulevaisuutta sen varaan? Alkaa epäillä. Mut en voi ees kuvailla sitä kuinka väärässä saan aina todeta olevani. Heti kun pääsee taas oman kultansa syliin, saa kuulla sen naurun, saa purkaa mieltä painavia juttuja ja nauttii vaan toisesta, tuntee olevansa maailman onnellisin tyttö. Ei voi ees tajuta miten niin suuri ilo on mahollista.
Kysyin pojalta viime yönä kuinka kauan se realistisesti pystyy arviomaan meijän olevan viellä yhessä. Se vastas et 65 vuotta sen jälkeen se on jo meinaa 83 eli kuollut. Sanoin sille vaan et hassu ja kai vähä muksasin, mut tyydyin sit tohon vastaukseen ku se sano oikeesti toivovansa niin. Eli siis elän nyt tossa jälkimmäisen tapauksen suhteessa, istun pojan sängyllä sen paita päällä, mietin et pitäiskö suihkus käydä ja viel et mitä kaikkee muuta kerkeen tehä ennen kuin poika tulee töistä ja oon maailman onnellisin tyttö. Oon varannut meijän suhteeseen ainaskin jonkun hetken tulevaisuudestani. Asun jo täällä epävirallisesti, ei mulla oo muuta paikkaa täällä opiskelu paikkakunnalla.
Välillä kun tykkään jostain luon sen mielikuvan suurinpiirtein omin voimin. Eli aina kun ei nää sitä tyyppii niin ajattelee kuinka paljon siitä tykkääkään. Sit kun sen näkee hiipii ajatuksiin et tässäkö tää sit oli? Tykkäänkö mä tästä edes oikeesti? Sit heti pari tuntia sen jälkeen kun on lähtenyt toisen luota alkaakin miettiä kuinka kiva kyseinen tyyppi on ja muistaa vaan seurustelun huippuhetket ja mistään paskasta ei oo tietookaan.
Omalla kohalla mun viime suhe oli tämmönen ja vaikka se ero kirpaski, niin oon helvetin onnellinen etten jäänyt tohon oravanpyörään.
Vastakohtana on sitten se et kun ei ole nähnyt omaa kultaansa pariin päivään ja alkaa miettii et onks siinä meijän suhteessa sittenkään sitä jotain? Kannattaako mun varata koko tulevaisuutta sen varaan? Alkaa epäillä. Mut en voi ees kuvailla sitä kuinka väärässä saan aina todeta olevani. Heti kun pääsee taas oman kultansa syliin, saa kuulla sen naurun, saa purkaa mieltä painavia juttuja ja nauttii vaan toisesta, tuntee olevansa maailman onnellisin tyttö. Ei voi ees tajuta miten niin suuri ilo on mahollista.
Kysyin pojalta viime yönä kuinka kauan se realistisesti pystyy arviomaan meijän olevan viellä yhessä. Se vastas et 65 vuotta sen jälkeen se on jo meinaa 83 eli kuollut. Sanoin sille vaan et hassu ja kai vähä muksasin, mut tyydyin sit tohon vastaukseen ku se sano oikeesti toivovansa niin. Eli siis elän nyt tossa jälkimmäisen tapauksen suhteessa, istun pojan sängyllä sen paita päällä, mietin et pitäiskö suihkus käydä ja viel et mitä kaikkee muuta kerkeen tehä ennen kuin poika tulee töistä ja oon maailman onnellisin tyttö. Oon varannut meijän suhteeseen ainaskin jonkun hetken tulevaisuudestani. Asun jo täällä epävirallisesti, ei mulla oo muuta paikkaa täällä opiskelu paikkakunnalla.
Kommentit