Toissa kesänä tutustuin yhteen poikaan. Kaikki jutut meni sillon tosi hyvin yhteen. Ja kai meillä sillon juttua oliki. Tai no ei vaan kai vaan oli. Mut asuttiin 500 km päästä toisissaan ja sillä oli abivuosi ja autokoulu meneillään niin se juttu sit tyrehty sillä kertaa siihen ettei keretty nähä. Sillon jo sovittiin et nähtäis seuraavana kesänä. Eli siis tänä kesänä me nähtiin ja vietettiin pari päivää yhessä samas paikas. Oltiin pidetty koko vuos tiiviisti yhtä ennen sitä. Kun nähtiin niin automaattisesti mä otin etäisyyttä enkä palauttanu juttua samalle tasolle kuin se toissa kesänä oli. Mut kuitenkin yhteys oli tallella. Pieniä säröjä vaan. Nyt tää poika on armeijas ja ollaan sovittu et nähään taas vuoden päästä. Ja tää poika piristää mua aina välillä viesteillä. Äsken tuli: "Lähetin enkelin varjelemaan sinua, mutta se palasi takaisin. Kysyin miksi ja se vastasi, enkelit eivät varjele toisiaan. Kauniita unia enkelini."

Tänä kesänä taas tutuistuin yhteen toiseen poikaan. Vaikka pakko jälkikäteen sanoa että siitä tutustumisesta ei seurannut sinäänsä mitään muuta kuin harmia. Mutta tää poika oli kanssa semmonen jonka kanssa pysty jakaa kaikki asiat. Niin avoimesti en oo itkeny kenenkään pojan eessä ku sen. En edes oman poikaystävän. Puhuttiin kaikesta mahollisesta. Ja hauskaakin oli. Olin tehnyt tälle selväksi että seurustelen joten ajattelin ettei mtn väärinkäsityksiä tule. Liian myöhään tajusin sen etten ollut tehnyt asioita tarpeeks selväks sille.

Lähin sen kanssa yks päivä naapuri kaupunkiin ajamaan (kerroin tietysti poikaystävälleni mihin meen) ja vietettiin tosi ihana päivä siellä. Mutta illalla kun se oli heittämäs mua kotiin, niin tajusin missä tää tilanne on menossa. Olin kuullu sen puheesta aikasemmin jo viittauksia siihen että kun ja jos me joskus kymmene vuoden päästä seurusteltaisiin ja näin. Mut vasta sillon mä tajusin et asia on niin ´pahas jamas et tää poika oli aivan muhun.Se puhu siitä kuinka oli aina toivonut et löytäis mun laisen tytön ja et menis isona naimisiin mun laisen tytön kanssa. Se alko avioliitost puhuu ihan vakavissaan ja oli jostain kummasta syystä saannu suunilleen semmosen käsityksen et oltais isona menossa naimisiin. Ja se todellakaan ei oo semmonen tyhjän puhuja.

Tänki takia mun ja Pojan suhe ajautu kriisiin. Mä vaan aattelin luovuttaa. Mulle tuotti hirveesti paineita ja ongelmia tää toinen tyyppi. Tuntu etten kestä tätä setvimistä enää vaan luovuttaisin ja jättäisin rakastamani ihmisen. Näin omaa poikaa harvoin sinä aikana vaan kerran kaks viikossa. Ja kuukauden mietittyäni asiaa, sovin jo tapaamisen oman Pojan kanssa jossa olin ajatellut kertoa koko tilanteen ja juttelemisen päätteks pistää meijän rakkaudelle pisteen. Mut sit ku mä näin sen sillon ja kun olin vaan vajaa vartin kerinny olla sen kanssa niin olin ihan sekasin ja järkyttyny mitä olin tekemässä. Olin jättämässä ihmisen jota oikeesti rakastan.

Nykyään pidän tämän yhen pojan kanssa vähän yhteyttä. Joskus saatetaan puhua pari tuntia puhelimessa, mutta oon sillekki sanonu etten enää pysty nähä sitä ja et ois vaikee jatkaa kavereina niinkun mtn ei olis tapahtunut. Pakko sanoo et onneks tääki tyyppi on lähössä armeijaan vuoden sisällä. Ei sen jälkeen törmää liikoja. Oon niin huono selvittämään ihmissuhde ongemlia joten yleisimmin aattelen vaan luovuttaa. Mutta onneks en kesällä luovuttanu. Oon saannu viettää niin ihanaa aikaa sen tapahtuman jälkee et ei voi kuvitellakkaa.

Joo no tässä nyt tätä selvitystä jutuistani. Vähän venähti, mut näitä asioita en oo saannu purettuu kunnolla kenellekkään niin tää tuntuu hyvältä.