Taas mulla on se kausi et haluisin lähtee vaan jonnekkin ilman et kukaan tietäs musta mitään. Haluun muuttaa jonnekki jossa mulla ei oo ketään tuttuja. Haluisin olla yksin ja hankkia uuden kaveripiirin kun tuntisin olevani valmis siihen. Haluisin miettiä kaikkia asioita ihan rauhassa. Hirvee vapauden kaipuu taas. Sama vanha minttu puskee esiin.

Nyt en vaan pysty toteuttaa sitä. Vapaus ja rakkaus on niin paljon ristiriidassa. Haluisin olla yksin, mut miten mä voisin jos mä en pysty elää ilman poikaa? Oon kyl vähä kyselly et nyt ku oon tääl porukoil käymäs et mitä mieltä ne ois jos ottasin siirron johonki eri paikkakunnalle kouluun. Tai no hesasta oon puhunu ja silloin mä en olis yksin, mut ois seki jo jotain. Niitten mielestä se ois ihan hyvä ajatus, mut en mä sitä pystyis toteuttaa.

Oon löytäny jotain niin arvokasta mitä en halua kadottaa. Enkä pystyis satuttamaankaan sitä, se meinaan sattuis mua vähintään yhtä paljon. Kumpi on parempi vaihtoehto? Olla vapaa ja helvetin surullinen vai olla ihanassa suhteessa, mut joinain päivinä miettiä mimmosta olis jos oisin vapaa kaikesta. Uskon et vapaus ei voita tässä jutussa. Poika on jotenkin arvellu et mitä mun päässä liikkuu, koska se tietää mimmonen mä oon luonteeltaan. Yks päivä se kysy et jaksanko mä olla enää samalla paikkakunnalla. Multa tuli vähä ympäripyöree vastaus, mut poika sano et jos mä päätän oikeesti lähtee jonnekki niin se tulee perässä jos se mulle käy. Se ois valmis jättämään kaiken mun takia ja se on ihanan pelottava ajatus. Tiiän et toimisin todennäkösesti samal taval. Mun elämä täl hetkel on meijän elämää.

Se kaveri oli tääl ja oli ihan kivaa, mut nyt kaipaan vaan et saan olla yksin. On iso ikävä ja varmaan la lähen jo takas pojan luo. Jotenki tosi ristiriitasta.