Tuntuu hassulta lukea vaikkapa vuoden takasia kirjotuksia. Mun elämä oli sillon tosi heittelevää ja oli paljon päiviä jolloin ei pahemmi naurattanu. En tieny silloin ikinä mitä huominen tuo tullessaan.
Jollain sairaalla tavalla kaipaan sitä. Kaipaan sitä, kun en aina ollut niin onnellinen, en tienyt mistään tulevasta mitään eikä mulla ollu aina samanlainen päivärytmi.

Nykyään se menee niin et aamulla herään pojan vierestä varttia aikasemmin ku pitäis kouluu lähtee, meen puoljuosten kouluu, oon sit siel vähä myöhäs, oon enemmän tai vähemmän tylsille tunneilla ja heitän läppää kavereitten kanssa, lähen koulusta takas kämpille ja oon siel aika samoihi aikoihi ku poika, me tehää sit jotain ruokaa, höpötetää, katotaan telkkaa tai nähään jotain kaveria, käyään kaupas ja suihkus ja sit yhentoista aikaa nukkuu.

Kärjistin tota päiväohjelmaa ihan jonki verran, mut noil kaavoil se menee. Eikä siinä sinäänsä oo mitään vikaa, ihanempia hetkiä elämästä on illalla nukahtaa jonkun viereen joka rakastaa sua ja aamulla herätä siihen et tajuu ettei se ollu vaan unta. Kuiteski kaipaan jotain muutosta. Ehkä se ois harrastus tai joku.

Lentiksenhä lopetin ku ei rahat tuntunu enää riittävän joka suuntaa. Haluisin kyl sitä harrastaa. Ja toisaalta polvi on aika arvaamaton, en oo siitä nyt vähää aikaa muille puhunu ku pojalle, mut se sanoo et kannattas mennä lääkärii, ja mä en yhtää haluis samaa rumbaa mikä oli viime vuonna. Se ei meinaa johtanu mihinkää. Vaan siihe et lääkärit sano et kattellaa. Olin niin pettynyt ettei kukaa osanu tehä mitään. En haluu kokee sitä uudestaa.