Miks mulla pitää olla semmonen? Mistä se on syntynyt? Tai no tiedän kyllä. Oon joutunut menettämään ja pettymään liian monta kertaa. Oon niin heikko etten osaa murtaa panssaria.

Ihmiset sai tietää. Ihmiset säälii

Kiitos sulle joka kommentoit ymmärrän nyt taas enemmän itestäni. Ymmärrän tän sääli jutunki. En ole ikinä pitännyt siitä, että ihmiset säälii mua. Ne on iskuja mun panssaria vastaan. Ja panssari alkaa repeillä niitten ansiosta. Muistan vaan yhden kerran elämästäni jolloin jotkut on saannut pintakosketusta mun kivun ja tuskan tunteista.

Se oli tänä kesänä kun pojat oli kattomassa meijän peliä. Silloin se mun polvi meni ja tuli se pieni murtuma. Mulla oli ollut henkisesti jo pitkään huono olla ja siihen kun lisättiin se fyysinen kipu joka oli sanoin kuvaamaton. En voinnut enää pidätellä itteeni. Pojat sit piti musta äärettömän hyvää huolta, oli tukena ja kuunteli. Seuraavana päivänä olin jo niin kuin en olisi mitään paljastanut. Kadutti ettei panssari ollut tarpeeksi vahva jonka vuoks en pystynyt pidätellä itteäni.

Rakkauden tunteita osaan näyttää. Ja osaan rakastaa. Rakastan niin paljon ja niin monta asiaa ja ihmistä. En pelkää näyttää omia positiivisä tunteita. Huono juttu sekin sinäänsä sillä rakastan helposti ja kovaa ja sitten kun menetän niin kätken sen kaiken kivun niin syvälle ettei kukaan vahiingossakaan saa siitä kosketusta. Ihmisllä on semmonen kuva että rakastan paljon ja olen todella ilonen ja onnellinen. Mun surun, pelon ja kivun tunteet on musta-aukko ihmisille.

Poika oli sanaton. Kerroin eilen. Ja nytten mä oon sanaton. En tiedä mitään muuta kuin sen että molempiin sattuu ja kovaa. Eilen sit vaan itkin ja paljon. En meinannut happea saada ja jouduin haukkomaan henkeä. Kai siinä vierähti tunti jos toinenkin.