En pystyny tänään estää itkuu.
En itke yleensä julkisilla paikoilla, mutten voinnu sille tänää mitään.
En meinannu saaha happee, tuntu et tukehun.
Moni ihminen ei osaa kohdata punaisia ja surun/kivun täyttämiä silmiä.
Mun mielestä oli hirveetä et iskä joutu kohtaa ne.
Kysyin siltä miten mä enää kestän ja jaksan.
Se ei osannu vastata.
Kukaan ei osaa.
Iskä jätti mut rauhottumaan tunniks tai kaheks. Se ei osannu kohdata sitä kipua.
Hyvä niin. En kestä sitä et muut näkee kuinka rikki mä oon.
Mä vaan vaelsin ja itkin ja ihmiset kääns päänsä pois musta.
Tietysti tää päivä halus antaa mulle kunnol turpiin ku alottikin. Niin moneen paikkaan täynnä muistoja musta ja Pojasta törmäsin.
Yritin päästä pakoon.
Yritin olla välittämättä, mut miten mä oisin pystyny?
Iskä sit joskus tuli eikä puhuttu siitä asiasta enää pahemmin.
Se vaan yritti saada mun mietteet muualle keinol millä hyvänsä.
On se sulonen, mut ei se mun tätä oloa pois pyyhkinyt vaikka sen vuoks yritinkin niin esittää.

Noi kaikki lähtee hesaa täs joku päivä ja on siel joku 5 yötä.
Mä en varmaa jaksa.
Haluun vaan olla ja miettiä.
Vanhemmat sano et se on ok. Ihan hyväkin vaan