Tää perkuleen flunssa on ollut nyt jo kaks viikkoo, mut onneks alkaa jo helpottaa niin ettei tarvii olla nenää niistämäs koko ajan ja ei kurkkuun satu. Tosin joka paikka on nyt tukossa ja täynnä räkää et ruokakin joo maistuu tosi herkulle.
Tykkään niin paljon mun poikaystävästä kun siltä saa noin ihania lahjoja.^
Koulus oli aika rentoo. Ravattiin vaan kaupas ja puoliks oltiin tunneil.
Tosin vikat kaks tuntii meni siihen et yks poliisi kävi puhumassa ja sit auto-onnettomuudessa halvaantunut parikymppinen mies toisel tunnil. Ne molemmat puhu hyvin ja sai ajattelemaan kaikenlaista
Niistä niitten puheista tuli mieleen kolari jossa mä oon ollut. Se ei oo mitenkään verrattavissa ton miehen auto-onnettomuuteen meille ei käynyt äitin kanssa mitään vakavaa, jota tosin silloin paikalle tulleet poliisit ja muut semmoset ihmetteli. Äiti uskoo kovasti et meillä oli suojelusenkeleitä matkassa, mut mä en tiedä mihin uskon. Siitä on jo monta vuotta, mut koulun olin jo alottanut sen tapahtuessa. Haluan kuvitella et siitä ei oo jäänyt mulle mitenkää traumoja, mut en tiiä et liittyyks ne mun pelot melkeinpä jokaisen pitemmän automatkan ajaessa siihen. Nekään ei oo mitään pahoja, tuntuu vaan et matkasta ei selviä hengissä, joka tosin on hassua kun samalla nautin maisemien katsomisesta täysin siemauksin.
Ite pamauksesta mulla ei oo tarkkaa muistikuvaa. Muistan vaan et ajettiin Hesas alamäkee ja katoin sivulle jossa näin punasen ison rekan ihan lähellä. Sit tulee musta aukko ja seuraava muistikuva on kun lasinsiruja on joka paikassa ja me ei meinata mahtua autosta mitenkään ulos.
Rekka siis ajoi suoraan siihen pelkääjänpaikan kylkeen missä istuin kun äiti lähti kääntymään. Meijän auto meni ihan kasaan ja jäi puristuksiin rekan ja raitiovaunukaiteiden väliin.
Paikalle tullut avustushenkilökunta silloin ihmetteli, et miten me oltiin selvitty isommitta vammoitta, meinaan sen et rekka tulee kylkeen ois pitänyt melkeinpä tappaa mut. Monta vuotta jälkeenpäinkin tota on äiti ihmetellyt ja muut jotka on tapauksesta kuullut.
Ite en oo siitä kovin monelle kaverille kertonut. Tääl asuville en kellekkään. Soulmatelle ja pojalle vaan muistan siit kertoneeni. En tiiä miks. Se vaan jotenkin tuntuu etten haluu siitä puhuttavan.
Varsinkin äitin kamssa ahistaa puhua siitä. Se on niin varma et joku yliluonnollinen pelasti mut. Viime kesänä jouduin ihan tuntemattomalle porukalle tapahtuman selittää kun iskä niille puhu siitä ja pyys mua kertomaan siitä. Iskäkin uskoo et se on ihme et oon elossa.
Ahisti puhua silloin siitä hirveesti ja alko itkettämään vaikka mitään syytä siihen ei ollutkaan.
Tykkään niin paljon mun poikaystävästä kun siltä saa noin ihania lahjoja.^
Koulus oli aika rentoo. Ravattiin vaan kaupas ja puoliks oltiin tunneil.
Tosin vikat kaks tuntii meni siihen et yks poliisi kävi puhumassa ja sit auto-onnettomuudessa halvaantunut parikymppinen mies toisel tunnil. Ne molemmat puhu hyvin ja sai ajattelemaan kaikenlaista
Niistä niitten puheista tuli mieleen kolari jossa mä oon ollut. Se ei oo mitenkään verrattavissa ton miehen auto-onnettomuuteen meille ei käynyt äitin kanssa mitään vakavaa, jota tosin silloin paikalle tulleet poliisit ja muut semmoset ihmetteli. Äiti uskoo kovasti et meillä oli suojelusenkeleitä matkassa, mut mä en tiedä mihin uskon. Siitä on jo monta vuotta, mut koulun olin jo alottanut sen tapahtuessa. Haluan kuvitella et siitä ei oo jäänyt mulle mitenkää traumoja, mut en tiiä et liittyyks ne mun pelot melkeinpä jokaisen pitemmän automatkan ajaessa siihen. Nekään ei oo mitään pahoja, tuntuu vaan et matkasta ei selviä hengissä, joka tosin on hassua kun samalla nautin maisemien katsomisesta täysin siemauksin.
Ite pamauksesta mulla ei oo tarkkaa muistikuvaa. Muistan vaan et ajettiin Hesas alamäkee ja katoin sivulle jossa näin punasen ison rekan ihan lähellä. Sit tulee musta aukko ja seuraava muistikuva on kun lasinsiruja on joka paikassa ja me ei meinata mahtua autosta mitenkään ulos.
Rekka siis ajoi suoraan siihen pelkääjänpaikan kylkeen missä istuin kun äiti lähti kääntymään. Meijän auto meni ihan kasaan ja jäi puristuksiin rekan ja raitiovaunukaiteiden väliin.
Paikalle tullut avustushenkilökunta silloin ihmetteli, et miten me oltiin selvitty isommitta vammoitta, meinaan sen et rekka tulee kylkeen ois pitänyt melkeinpä tappaa mut. Monta vuotta jälkeenpäinkin tota on äiti ihmetellyt ja muut jotka on tapauksesta kuullut.
Ite en oo siitä kovin monelle kaverille kertonut. Tääl asuville en kellekkään. Soulmatelle ja pojalle vaan muistan siit kertoneeni. En tiiä miks. Se vaan jotenkin tuntuu etten haluu siitä puhuttavan.
Varsinkin äitin kamssa ahistaa puhua siitä. Se on niin varma et joku yliluonnollinen pelasti mut. Viime kesänä jouduin ihan tuntemattomalle porukalle tapahtuman selittää kun iskä niille puhu siitä ja pyys mua kertomaan siitä. Iskäkin uskoo et se on ihme et oon elossa.
Ahisti puhua silloin siitä hirveesti ja alko itkettämään vaikka mitään syytä siihen ei ollutkaan.
Kommentit