En ois uskonu et nää asiat menee näin. En sitä et mä oon niin kiintyny siihen yhteen. En ois uskonu et se henkilö painais mulle suukon hiuksien lomaan viimesenä siellä asumis päivänä. Enkä ymmärtänyt kun tuntu samalla niin ihanalta ja autioilta ku se halas mua viimesen kerran ja nosti mut ilmaan. Miten nää asiat nyt näin meni?

Tää poika joka vaikutti muhun näin isosti ei ollu mun poikaystävä. Vaan poika joka on ollu koko ajan mun lähellä. Poika joka on sulonen. Poika joka on kaikkien kaveri. Poika joka on hyvä koulussa. Poika jolla on jumalainen vartalo. Poika jolla ois aina tyttöi vaikka joka sormelle, mut myös poika jonka kainalos ei tyttöjä näy. Poika joka on yks mun läheisimmistä ystävistä. Poika jonka kanssa meillä oli joskus juttua. Poika joka sano eilen pitävänsä musta. Poika jolle mä sit sanoin et se on aina tervetullu tänne. Poika joka on kohellu mua kuin särkyvää posliinia. Se on helliny, hoivannu, auttanu, pitäny vaan niin hyvänä aina. Poika joka oísi aivan unelma poikaystävä.

Tää et mä kirjotan siitä ei oo tarkottamas et mä oon vaihtamas oman poikaystäväni. Tai no unohtamassa sen näin pian. Eli oman poikaystävän kanssa päätettiin eilen erota. Semmonen yhteinen päätös ei yhtään riitasa jne. Ehkäpä semmonen unelma ero. Jos eroa nyt ikinä voi sanoo unelmaks. Enää en herää oman kullan pusuihin, enää ei tehdä kuutamokävelyjä kirpeällä pakkassäällä, enää ei suunnitella yhteistä tulevaisuutta, enää ei naureta mahat kippurassa, enää ei tapella kyynel silmässä eli enää ei matkata yhessä. Tiedän et se on molemmille paras näin. Tää viimenen kuukauski on ollu enemmän ittesä ja toisen kiduttamista. Mä en ainaskaan voinnu ymmärtää miten meijän suhteelle kävi niin. Viimenen kuukaus oli kipua ja tuskaa vaikka rakastettiinki toisiamme. Ei semmosta vaan voi ymmärtää. Mul kestää kauan päästä yli. Tiiän sen. Tää oli ensimmäinen oikeesti vakava suhde. Ja tää oli ensmäinen kerta kun oikeesti rakastin ja rakastan vielki jotain.

Eilen koulussa ku tulin kanslistin luota vikalle tunnille niin ne oli järjestäny mulle yllätyksen. Iso sydän keskellä taulua teipattuna jossa luki "oot sä paras ystäväin, muistathan sä sen. Vaikka matka pitkä on, liian mutkainen; pitkät matkat erottaa eivät koskaan meitä saa. Tavataan, halataan, ollaan kahdestaan..." KULLALLE! sitten kaikkien nimet oli siinä sydämes. ai että pikkusen meinas alkaa itkettää. Mä rakastan niit ihmisii. En oo ikinä ennen tuntenu semmosia niin ihania ihmisiä. Kaikki oli maassa. Ne välittää musta yhtä paljon ku mä niistä. Mut kuiteski vaikka ne sano et ne tulee vkl:si käymää jne. niin ei se sama asia oo. Niistä vieraantuu tahtomattaki.

Tää muutto on ollu henkisesti niin raskas. Vaikka viellä en oo ees joutunu kouluun ja tutustuu uusiin ihmisiin. Tai no haluun tutustuu uusiin ihmisiin, mut kaikki ihmiset jota oikeesti rakastan jäi toiselle paikkakunnalle. Ja tänään se muutto tuntu fyysisestikki raskaalt. En muistanukkaan et se on tämmöst. Koko päivä ja ilta meni ees taas ajaes ja tavaroit kantaes. Maanantain taas jatketaan ja ti kouluun